Hain Leville töihin. Jos mun hakemus nappaa, marraskuusta toukokuuhun Levillä. Toisaalta, se on vain 7kk mun elämästä, joka ei ole pitkä aika. Mikä ihmeellisintä, mä oikeasti haluan sinne! Mun jokainen solu toivoo, että pääsisin sinne duuniin.
ajatelkaa nyt, ihminen joka rakastaa talve, sais unelma duuninsa Leviltä! Entä jos mä meen sinne, enkä halua tulla enää pois? Entä jos mä haluan jäädä Kittilään pidemmäksi aikaa?
Äiti vaan nauroi, että en sitten yhtään pidemmältä suomesta sitä työpaikkaa keksinyt. No en!
Mä haluan nähdä tätä. Paljon lunta, puut peittyneen lumihunnun alle, koskematonta lunta, koska natisee kengän alla. Kirkkaan sinisen taivaan.
Mä haluan nähdä revontulia, istua hiljaa kylmässä ja katsoa niitä, mennä sisälle lämpimään ja vain olla.
Mä haluan myös pois pääkaupunkiseudulta. Oon asunut koko elämäni Espoossa, ja viettänyt Helsingissä aikaa jo liiaksi. Joku varmaan pitää mua sekopäänä, haluta nyt pois Helsingistä. Haluta nyt Pohjois-Suomeen. Voi kyllä, niin antaisin mitä vaan, että kutsu työhön kävisi. Saisin miettiä rauhassa mitä haluan.
J ottaa sen nyt jo raskaasti. Kerroi, että hain Leviltä töitä. "älä mee sinne". Seittemän kuukautta vaan on pieni aika siitä, mitä olen kuvitellut olevani sen kanssa. Kyllä me kestetään.
Pahaltahan se varmaan tuntuisi, kun joutuu kaiken jättämään tääne. Kaverit, ystävät, tanssiminen. Se ehkä eniten mietityttää, tanssiminen. Mitä mä teen ilman melkein jokapäiväisiä treenejä?!
No. Jos totta puhutaan, mulla tuskin on edes chanssia päästä sinne. Tietenkin sinne otetaan niitä, joilla jo on kokemusta työskentelystä asiakaspalvelu alalla. Ja onhan mullakin, tää vain ei joidenkin mielestä ole asiakaspalvelua. Minä jos joku tiedän, miten vaikeita ihmiset voivat olla. Psykiatrian poliklinikalla työskentely on oikeasti opettanut mulle superhyviä taitoja. Musta on tullut ehkä astetta rauhallisempi kun olin ennen , ja nyt tarkoitan muiden ihmisten seurassa, niiden, joita en tunne. Oon myös oppinut arvostamaan ihmisiä eri tavalla kuin ennen. Se on ollut ehkä se tärkein pointti mun puolen vuoden harjottelussa täällä. Se vaan vahvistuu, tieto siitä, että mä haluan olla "isona" tekemisissä ihmisten kanssa. Musta tulee ensihoitaja. Nyt vietän ansaitun välivuoden ilman ajatuksenkaan uhraamista opiskelulle, teen töitä ja ehkä jopa muutan omaan kotiin (Leville, kjehkjeh).
Kai se sitten olis taas sayonara. 2 aamua tätä työtä jäljellä, tänään viimeinen teoriatunti. Mihin tää elämä on kadonnut? Ja mihin se tulee katoamaan?
Miks mä olin näin diippi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti